Valaistuminen

Mä oon luonnostellut tätä postausta päässäni jo melko pitkän aikaa, oon käynyt monologia itseni kanssa autoa ajaessa ja oikeesti miettinyt tätä asiaa. Musta tuntuu et mun on nyt tosi hyvä olla ja oon erittäin sinut itseni kanssa. Mun ei tarvi enää havitella sitä parempaa, elän hetkessä ja nautin siitä mitä mulla on nyt.

Jospa vähän pohjustaisin mitä tässä on tapahtunut....

Kuten jo tiedätte aloitin dietin tossa huhtikuun alussa tavoitteena saada hyvä kesäkunto. Tämä dietti ei kuitenkaan sopinut minulle ja tuloksia vaan ei näkynyt (tai ainakaan itse en niitä nähnyt eikä vaaka ollut yhteistyöhaluinen). Painonseuraamisesta ja siitä stressaamisesta tuli mulle jollain tasolla pakkomielle. Kävin vaa`alla ainakin nyt päivittäin, joskus pariinkin otteeseen tarkastamassa josko jotain olisi tapahtunut (tervettä?). No selväähän on että hirveä stressi painon pudotuksesta ei ainakaan edesauta painon putoamista. Tulin ahneeksi. Paino putosi kyllä viikoittain, mutta halusin nopeampia tuloksia. Katsoin instagramissa yhden ruotsalaistytön kuvia ja olin niin kateellinen. Miksi tolla on tollanen kroppa ja mä näytän tältä?.... niin epäreilua!!!

Nii miltä mä näytän?

Luulen etten ole ainot, joka näkee itsensä erilaisena kuin muut. Mä oon sitä mieltä että tän fitnessbuumin alettua  kesällä 2012 mulla vähän naksahti päässä. Tää naksahdus/ raksahdus what ever oli niin hyvä kuin huonokin juttu. Hyvä sen takia, että voin nyt fyysisesti paljon paremmin, kuin aiemmin. Harrastan liikuntaa säännöllisesti ja syön terveellisesti. Näistä asioista olen myös luonut itselleni ammatin. Huonot puolet on enemmänkin psyykkisiä.

 Kesästä 2012 lähtien olen tietyllä tavalla ollut erittäin ulkonäkökeskeinen. Se on toisaalta selitettävissä sillä että tähtäsin kisoihin , jossa vain ulkonäkö ratkaisee....mutta en mä tiedä. Katsoin kadehtivasti muita lavalla olijoita/ menijöitä ja näin itseni joko liian lihavana tai liian ruipelona (mikä fiilis nyt milloinkin oli). Mä en jotenkin tajua itteeni. Mä olin viimekesänä fyysisesti elämäni kunnossa....tai siis ainakin hoikimmassa kunnossa mitä oon koskaan ollut. Siitä huolimatta mä en nauttinut siitä. Halusin vaan enemmän ja enemmän. Se oli ihan hirveetä ku kaikki energia meni ulkonäön muokkaamiseen "pakko siivota ku se kuluttaa energiaa". Okei vähän kärjistettyä, mutta näin jälkeenpäin mietittynä olin vähän pipi päästäni. Ei toi kuulosta terveen ihmisen ajatukselta. Mulle fitness harrastuksena oli vähän ku hyvinvointivaltion hyväksymä syömis- ja liikuntahäiriö.

Niinku näkyy: hirvee blösö

Vähän aikaa ennen mun "valaistumista" kuuntelin radiota ja sielä puhuttiin siitä kun ei osata elää hetkessä. En nyt muista tarkalleen miten se meni, mutta siinä puhuttiin siitä kuinka aina sanotaan: "ennen oli kaikki paremmin" ne tyypit radiossa puhu ennemminkin siitä mitä teknologia on tuonut mukanaan.
 Ennen sai olla rauhassa, ettei puhelin jatkuvasti soinut, nykyään kuuluu kokoajan jos minkälaista pirinää ja pörinää. Tänäpäivänä ajatellaan että ennen oli paremmin kun silloin sai olla rauhassa kun kukaan ei soitellut, mutta oliko sekään hyvä kun ihmisiä ei saanut kiinni jos tuli jokin hätä? Ei. Eli halutaan muistaa vain se mikä oli ennen hyvin. Ennen toivoi että elämä olisi tällainen kuin mitä on tällähetkellä ja nyt kun se on niin , toivotaan että asiat olisi niin kuin ennen.    Tajusitteko?

No eipä sillä väliä tajusitte tai ette. Aloin miettimään tota asiaa vähän toiselta kannalta: Miks mä en ollu tyytyväinen olooni viimekesällä, kun nyt olisin enemmän kuin tyytyväinen siihen kuntoon? Vastaavasti miksi en ole tyytyväinen tähän hetkeen, koska todennäköisesti vielä jonain päivänä (esim raskauden jälkeen) ajattelen "vielä jonain päivänä haluun olla tossa samassa kunnossa ja pukeutua noihin samoihin shortseihin mitkä mulla on tossa thaimaan kuvassa päällä".  Ton ajatuksen jälkeen mulla tuli ensimmäinen EI HITTO!!!!! - ajatus

Vähän tän mun ensimmäisen "ei hitto-ajatuksen" jälkeen olin Kallen kanssa salilla ja treenattiin käsiä. Salilla oli samaa aikaa yksi blogikaveri ja hän oli aivan hukassa oman treeniohjelmansa kanssa ( hän treenas myös käsiä) autoin häntä liikkeiden kanssa, ja neuvoin mikä tehdään mitenkin. Treeni eteni ja tämä blogikaveri totesi "tosi kiva, ku viitit auttaa... " mä vastasin "juu tottakai, ja meillä on muutenki melkein samanlaiset treenit ni no problem!" hän vastasi tähän "no tällä treeniohjelmalla saan sit tollasen samanlaisen kropan ku sulla!"

Tohon en tainnut vastata mitään, korkeintaan hymähdin, tai naurahdin (ajattelin : juu näkisitpä vaa nää selluliitit mun jaloissa, ei niissä oo mitää tavoteltavaa). Treenin jälkeen aloin kuitenkin miettiä. Oliks se oikeesti tosissaan? Onks mulla oikeesti sellanen kroppa mitä kannattaa tavotella? Entä jos se oli vaan vitsi?

No aika kului ja jatkoin diettiä. Mietin kuitenkin päivittäin tätä yhtä salitreeniä ja aloin katsoa peilistä itseäni vähän "toisella silmällä". Mä en oikee vieläkään tiedä mitä tapahtu, mut mä nään itteni nyt ihan erilaisena. Mä nään ne huonotkin kohdat , mut ei ne mua häiritse. Tää oli ehkä se toinen EI HITTO!!!

Se kolmas EI HITTO tapahtu vähän tän toisen jälkeen. Aloin oikeesti miettiä syitä miks diettaan. Mä en keksinyt mitään. Ku katon itseäni mä näytän hyvältä. Vaatteita pukiessa ei tuu enää sitä kuuluisaakiukkua "mikää ei mahu päälle/ kaikki näyttää hirveeltä!". Aloin vähän itsekin kummastella, et mikäs mulla nyt oikee on ku ei läskit kiukuta. Lähin testille vaatekauppaan ja menin sovituskoppiin niihin ihaniin valoihin sovittamaan vaatteita: eikä kiukkua sieläkäään! SIIS mitä?!?! :D mulla oli sellanen leuka putos polviin fiilis ja aloin nauramaan (ääneen) sielä sovituskopissa. Kävelin vaaekaupasta ulos ja soitin kallelle ja sanoin näin: Mä lopetin dietin, mä oon kaunis, syödääks tänää irttareita.

Niin kliseeltä (tai laiskan läskin puheelta) ku se kuulostaakin mä viihdyn mun kropassa ja rakastan itteeni. Jos jonain päivänä kirjoitan et nyt alkoi dietti (muu kuin kisadietti) ni voitte samantien kommentoida , et voit lopettaa ennen ku alotatkaan. Dietit loppu nyt tähän ja keskityn vaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Loppuun vielä haluan muistuttaa niin teitä , kuin itseänikin. Jos ajattelet jotain positiivista toisesta. Sano se . älä vain ajattele. Nimittäin Sanna, sä sait mun silmät aukeamaan itteni suhteen, kiitos <3